Kaikki kaverini olivat myös innoissaan suunnitelmistani. Muutamat myös surullisia siitä etteivät näkisi minua enää yhtä usein kuin ennen. Mutta sanoin heille, että en minä sinne ikuisesti jää, että tulen kyllä välillä käymään Suomessa ja silloin tottakai nähtäisiin. Muistan, että menimme koko perhe pari päivää ennen lähtöäni jo valmiiksi Helsinkiin viettämään aikaa ja vanhempani halusivat saattaa minut lentokentälle asti. Ennen lähtöä nauteimme pari päivää Helsingissä, shoppaillen, syöden ja yhdessä aikaa viettäen, joka oli todella mukavaa! Niiden parin hauskan päivän aikana ehdein jo unohtaa, että lähden pois pitkäksi aikaa. Mutta kun heräsin lähtöpäivän aamuna hotellista niin todellisiis palautti minut maan pinnalle. Olin tosiaan lähdössä. Iltapäivällä vanhempani ajoivat minut Helsinki-Vantaalle ja oli jopa hieman surulista hyvästellä läheiseni ja kävelleä lentokentän liukuovista sisään. Finnairin check-in linjalla keräsin itseni ja yritin ajatella että tästä alkaa elämäni hienon luku ja että tulee olemaan todella hienoa nähdä maailmaa. Check-in tiskin jälkeen menin turvatarkastuksen läpi, joka sujui ihan rutiinilla, ei ollut kuitenkaa ensimmäinen kertani lentokentällä. Kun pääsin koneeseen niin alkumatka sujui ongelmitta. Mutta noin puolivälissä matkaa, Atlantin valtameren yllä, voidaan sanoa että alamäki alkoi. Koneemme joutui turbulenssiin. Kone tärisi ja heilui puolelta toiselle ja itseäni rupesi vähän jännittämään ja aloin voimaan pahoin. Onneksi, turbulenssi ei kauaa kestänyt ja lounaan jälkeen oloni jo paljon parempi. Oli enään tunti jäljellä kunnes laskeutuisimme ja silloin se kuuluisa pahaolo tuli takaisin. Rupesin miettimään kaikkea, että mitenköhän pärjään Amerikassa yleisesti ja onkohan koulu siellä vaikeaa. Aloin jännittämään niin paljon, että minua rupesi oksettamaan. Kaikkien kanssamatkustajieni onneksi pyysin lentoemännältä oksennuspussia, jonka saatua käteeni tavaraa tulikin jo suusta pussiin. Olin äärimmäisen hermostunut ja jännittynyt. Kun olin "tehtäväni" tehnyt niin ojensin pussin takaisin lentoemännälle ystävällisesti hymyillen ja kiittäen. Se oli hieman kiusallista ja koko penkkirivini tuijotti minua. :D Onneksi sen jälkeen lentäminen on ollut lasten leikkiä.
Tämän pienen kommelluksen jälkeen laskeuduimme John F. Kennedyn kentälle New Yorkiin. Olin väsynyt, olihan lento ollut aika "kuoppainen". Päästyäni ulos koneesta aloin etsiä yliopistojoukkueen valmentajaani, joka oli luvannut tulla hakemaan minut kentältä. Kun pääsin lentokentän aulaan niin tunnistin valmentajani samantien ja ajattelin "Damn, I made it!". Tästä alkoi kahden tunnin ajomatka kohti Connecticutin osavaltiota ja Hartfordin yliopistoa.
___________________________________________________________
So now I had dealt with all the formalities, from videos to applying for visas. Having a five year visa in my pocket and the adventures awaiting me on the other side of the globe I was excited! Once, I received a confirmation on being eligible for America and having received a scholarship, I was celebrating, I was so pumped up for it! I remember celebrating like I just scored a goal in the World Cup Final, fist pumping and exclaiming like a little girl! :D I bet the people around me at the time had difficulties keeping their poker faces on. I felt relief as well, months-long process had just ended with a positive note and all I had to do now was to book a flight and get on the plane. At first, my parents were super happy and proud of me but once my departure date came, we were all feeling a little bit plaintive and blue. Of course, because I would be separated from them for a long time, going to the other side of the globe for school and soccer. I was fired up for leaving for America though. But when I was packing up my bags at the front door, it almost made the "grown-up man" shed some tears as can be seen in the picture below. I mean, it was a big step to take, to leave home for a long time for school and soccer. However, it had been my dream to be able to do that.
All my friends were excited for me as well. A few of them were sad for not being able to see me as often though. But I comforted them by saying that "I won´t be over there forever" and that " I will be coming back every now and then and we will see each other again". I remember, that the whole family wanted to come with me to Helsinki a couple of days prior to my departure, because they wanted to escort me to the airport and make sure I would be all right. In Helsinki we were enjoying ourselves for a couple of days, shopping, eating and having a good time as a family. During those two days I forgot that I am actually leaving Finland for a long time. I woke up i the hotel room the next day, on the day of my departure, which returned me from the "two day paradise with me family" to the reality. I was leaving for real. In the afternoon my parents drove me to the airport and it was really sad to tell goodbyes to my family members and walk through the sliding door and not being able to see my family for the next 5 months. At the Finnair's check-in stand I pulled myself together and tried to convince myself that this is going to be the best time of my life and I get to see the world. I got throughout the security check without any issues, it wasn't my first time at the airport so I was fine with that. The first hours on the plane went by without any incidents. However, at 5 hours in the "downhill" started, right above the Atlantic Ocean. The aircraft hit the turbulence. It was shaking and rocking from side to side, which made me feel sick and anxious. Luckily, the turbulence calmed down quite soon and after the lunch I felt a little bit better. We had one hour left of flying time, after which we would touch down. But I started to feel nauseous again. I began to think of all the possible thing that would be waiting on me in my destination, such as how am I going to cope in America in general, is the school going to be difficult and stuff like that. I got so nervous that it made me very sick and want to vomit. For the other passengers' fortune I asked for a paper bag from the flight attendant, after getting it in my hand I was already ready to use the bag. I was so extremely nervous and anxious. After using the bag I handed it back over to the flight attendant and thanked her with a ten mile wide smile. She was laughing at me. It was slightly awkward and the whole row of seats were staring at me. :D Thank god flying has been piece of cake ever since.
After this awkward incident we landed at the John F. Kennedy airport in New York. I was exhausted, the flight had been a "bumpy" one. After getting out of the plane, I started the search for my coach, who had promised to pick me up from the airport. Once I walked into the lobby, I recognized him and a huge weight got off my shoulders and I thought to myself "Damn, I made it!", which initiated the two hour drive up towards Connecticut and the University of Hartford.
No comments:
Post a Comment