Uhart, CT

   Nyt oltiin sitten valmentajan kyydissä menossa kohti tulevaa yliopistoani ja joukkueen treenit alkaisivat ylihuomenna. Olin hermostunut, mutta silti odottattavaisin mielin. Matkalla New Yorkista Connecticutiin en saanut kasettanu irti Amerikan maisemista. Kaikki oli niin erilaista verrattuna Suomeen, niin paljon isompaa, massiivisempaa ja värikkäämpää. Kaikki autoista, rakennuksiin oli isompa kuin mihin olin tottunut. Jopa puut ja metsät pikatien varrella olivat kuin jostakin Amazonin sademetsästä. Pelkästään maisemat saivat minut pienimuotoiseen shokkiin.

 

                                           Traffic on I-95

Matkalla valmentaja kertoi koulusta, joukkueesta ja sen tavoitteista, pelaajista ja päävalmentajasta. Hän myös mainitsi, että joukkueella olisi useampi fysioterapeutti ja maalivahtivalmentaja, josta ilahduin kovasti. Kun pääsimme Connecticutiin ja University of Hartfordin kampukselle, niin valmentaja antoi minulle pienen tutustumiskierroksen kampuksella, jottai löytäisin noin kuukauden päästä oikeat rakennukset missä minulla olisi oppitunteja ja kävimme katsomassa jalkapallokenttää myös, joka oli hieno. Tutustumiskierroksen jälkeen valmentaja vei minut paikkaan nimeltä F-Complex, se oli rakennuskompeksi, jossai asuisin kunnes saisin avaimet omaan asuntolaani. F-Complexin viereisellä parkkipaikalla otin matkalaukkuni pois autosta ja tapasin yhden joukkueen pelaajista, David Bernhardssonin, joka oli ruotsalainen ja jonka luona yöpyisin pari päivää. David oli todella mukava heti alustalähtien, hän näytti minulle paikat F-Complexissa ja katsoimme hyvää actionleffaa loppuillan. Seuraavana päivänä suurin osa joukkueen pelaajista oli jo saapunut kampukselle ja sain tilaisuuden tavata heidät kaikki kun joukkueellamme oli palaveri. Palaverissa valmentaja kävi läpi joukkueen käytäntöjä, treeniaikataulua, tavoitteita ja jokainen pelaaja esitteli itsensä. Kolmantena päivänä pre-season alkoi ja treenasimme kovaa kaksi kertaa päivässä. Pre-seasonin aikana ei oikeastaan muuta tehty kuin treenattu, syöty, pelattu fifaa ja nukuttu. 

                               The Al-Marzook Field                                              


Olin innoissani kun pelit alkoivat! Olin treenannut koko pre-seasonin ajan kovaa ja en malttanut odottaa että saisin pelata uuden joukkueeni kanssa. Joukkueemme oli melko nuori, meillä oli paljon uusia nuoria pelaajia. Jotkut heistä olivat uusia pelaajia, kuten Simon Turesson, josta tuli yksi minun parhaista ja läheisimmistä ystävistäni. Ja oli myös muista kouluista siirtyneitä pelaajie, kuten Peter Inserillo, joka oli myös todellinen ystävä, auttoi minua monessa asiassa ja vietin hänen perheensä luona ensimmäisen Amerikkalaisen Kiitospäivänäkin, josta olen hänelle, hänen perheelleen ja koko suvulleen ikuisesti kiitollinen. Ensimmäinen kauteni Amerikassa sujui hyvin, pelasin hyvin ja ansaitsin muutaman tunnustuksen otteistani kentällä ja sen ulkopuolella. Tavoitteenamme oli voittaa koko America East Conferenssi mutta hyvän alkukauden jälkeen joukkueemme kuitenki väsähti ja sijoituimme lopulta viidenneksi koko konferenssissa.

                                     My First Game For The Hartford Hawks

Viidennestä sijasta huolimatta olin tyytyväinen otteisiini kentällä ja kuin myös koulussa. Ensimmäinen lukukauteni Amerikassa oli sujunut siis hyvin. Olin pelannut hyvin, opiskelut sujuivat hienosti ja sain paljon uusia ystäviä ja kokemuksia. Uusista ystävistäni haluan myös mainita Hartfordin tyttöjen jalkapallo joukkueesta Elise Galipon, Kristen McAdamsin ja Emma Donnellyn, joihin tutustuin heti ensimmäisinä päivinäni Hartfordissa ja jotka tulisivat olemaan iso osa elämääni jatkossa. Heistä ja Peter Inserillosta kuulette lisää myöhemmin. Olin viettänyt 5 pitkää kuukautta Hartfordissa ja nyt kun jalkapallokausi ja koulu olivat nyt ohitse niin olin valmis palaamaan takaisin kotiin Suomeen perheeni luokse kuukauden joululomalle. 

_______________________________________________________________________

  There I was, in my coaches car getting a ride to my new school and my new team would start practicing the day after tomorrow. I was nervous but yet looking forward to everything that would happen to me. On the way from New York to Connecticut I could not get my eyes off the American scenery. Everything was so much different compared to Finland, so much bigger, more massive and more colorful. Everything from cars to buildings were bigger that I was used to. Even the trees along the highway were huge, they were like those trees in the Amazon rain forest. The scenery alone got my breath away. 

 

                                              Traffic on I-95

On the way my coach was telling me everything about the university, the team and our goals as a team, the players and the head coach. He also mentioned that the team would have multiple athletic trainers and a goalkeeper coach, that I found very impressive and I was delighted for the fact that the team had a goalkeeper coach. Once we got to CT and pulled in to the campus of University of Hartford, coach gave me a little tour on the campus so that I could be able to find my classes in a month when the school would start. The tour also included going to see the soccer field as well, which was a nice looking turf. After the tour my coach took me to a building called F-Complex, which was a complex of buildings, where I would live in a couple of days until I would get the keys for my own dorm building. In the parking lot right next to the F-Complex I took my luggage out of the car and met David Bernhardsson, one of my teammates, who was Swedish and he would house me for couple of nights. David was really nice and funny guy, he showed me around in the F-Complex and we watched an exciting action movie later that night. On the next day the majority of the players had arrived and I got a chance to meet all of them as we had a team meeting. During the meeting the head coach went through the team policies, training schedule, goals and every player got to introduce themselves. On the third day the pre-season began and we were training hard two times a day. During the pre-season all we did was train, eat, play FIFA and sleep. 

              The Al-Marzook Field                                         

I was thrilled for being able to start playing real games with the team. I had worked hard during the pre-season and couldn't wait to play with the team. The team was pretty young and new though, we had lot of freshmen, including me. Some of the players were new, like Simon Turesson, who became one of my best and closest friends and I spent a lot of time with him. We also had players who had transferred to Uhart, like Peter Inserillo. Peter became one of my best friends as well. He was a true friend, he was always there for me, helped me out countless times and I got to spent my first American Thanksgiving at his house in New York. I am forever grateful to him and his family for inviting me over on Thanksgiving and treating me like a family member. My first semester in America had gone by fast and went well, I had played very well and had earned a few recognitions for my actions on and off the field. On the field the goal was to win the America East Conference. After a really good first part of the season the team wore out and we placed 5th in the conference

                                       My First Game For The Hartford Hawks

Despite finishing in 5th I was happy with my performance on the field and in the classroom. The first semester in America had been a success. I had played well, studies went great and I got so many good friend and new experiences. Of my new friends I want also mention Elise Galipo, Kristen McAdams and Emma Donnelly, who I got to know during the very first days at Uhart and who would end up being a big part of my life in the future. You are going to hear a lot more of them and Peter. I had spent 5 long months in Hartford and now that the soccer season and school had ended I was more than ready to go back home to my family for a month. 

Off to America

  Niin oli kaikki muodollisuudet hoidettu, videoista viisumeihin. Viiden vuoden viisumi taskussa ja seikkailut jo odottivat minua meren maapallon toisella puolella. Kun sain varmistuksen siitä, että olen varmasti lähdössä opiskelemaan Amerikkaan ja että sain stipendin olin innoissani! Muistan tuulettaneeni, heiluttaen nyrkkiä ilmassa ja kai päästin myös jonkinnäköisiä huudahduksiakin. Oli varmasti silloin ympärillä olijoilla naurussa pidättelemistä. Oloni oli myös helpottunut, kuukausien pituinen prosessi oli vihdoinkin päättynyt ja enää piti lähteä matkaan. Aluksi vanhempani olivat myös innoissaan ja ylpeitä minusta mutta kun lähtöpäivä koitti niin tietysti tunnelma oli hieman haikeampi kun yksi perheenjäsenistä on lähdössä toiselle puolelle maapalloa moneksi kuukaudeksi kerrallaan ja tulee seuraavan kerran vasta jouluksi kotiin. Vaikka itse olin täysin liekeissä Amerikkaan lähdöstä, mutta kun pakkasin kassini ulko-oven edessä ja sanoin hyvästit vanhemmilleni, veljelleni ja isovanhemmille niin kyllä siinä meinasi "isokin mies" herkistyä, niinkuin alla olevasta kuvastakin tulee ilmi. Olihan se iso askel lähteä niinkin kauas kotoa opiskelemaan ja pelaamaan jalkapalloa. Kuitenkin, se oli ollut unelmani jo kauan tehdä jotain tuon kaltaista, hieman erilaista kuin muut.

                                                      Packing up my bags for America


Kaikki kaverini olivat myös innoissaan suunnitelmistani. Muutamat myös surullisia siitä etteivät näkisi minua enää yhtä usein kuin ennen. Mutta sanoin heille, että en minä sinne ikuisesti jää, että tulen kyllä välillä käymään Suomessa ja silloin tottakai nähtäisiin. Muistan, että menimme koko perhe pari päivää ennen lähtöäni jo valmiiksi Helsinkiin viettämään aikaa ja vanhempani halusivat saattaa minut lentokentälle asti. Ennen lähtöä nauteimme pari päivää Helsingissä, shoppaillen, syöden ja yhdessä aikaa viettäen, joka oli todella mukavaa! Niiden parin hauskan päivän aikana ehdein jo unohtaa, että lähden pois pitkäksi aikaa. Mutta kun heräsin lähtöpäivän aamuna hotellista niin todellisiis palautti minut maan pinnalle. Olin tosiaan lähdössä. Iltapäivällä vanhempani ajoivat minut Helsinki-Vantaalle ja oli jopa hieman surulista hyvästellä läheiseni ja kävelleä lentokentän liukuovista sisään. Finnairin check-in linjalla keräsin itseni ja yritin ajatella että tästä alkaa elämäni hienon luku ja että tulee olemaan todella hienoa nähdä maailmaa. Check-in tiskin jälkeen menin turvatarkastuksen läpi, joka sujui ihan rutiinilla, ei ollut kuitenkaa ensimmäinen kertani lentokentällä. Kun pääsin koneeseen niin alkumatka sujui ongelmitta. Mutta noin puolivälissä matkaa, Atlantin valtameren yllä, voidaan sanoa että alamäki alkoi. Koneemme joutui turbulenssiin. Kone tärisi ja heilui puolelta toiselle ja itseäni rupesi vähän jännittämään ja aloin voimaan pahoin. Onneksi, turbulenssi ei kauaa kestänyt ja lounaan jälkeen oloni jo paljon parempi. Oli enään tunti jäljellä kunnes laskeutuisimme ja silloin se kuuluisa pahaolo tuli takaisin. Rupesin miettimään kaikkea, että mitenköhän pärjään Amerikassa yleisesti ja onkohan koulu siellä vaikeaa. Aloin jännittämään niin paljon, että minua rupesi oksettamaan. Kaikkien kanssamatkustajieni onneksi pyysin lentoemännältä oksennuspussia, jonka saatua käteeni tavaraa tulikin jo suusta pussiin. Olin äärimmäisen hermostunut ja jännittynyt. Kun olin "tehtäväni" tehnyt niin ojensin pussin takaisin lentoemännälle ystävällisesti hymyillen ja kiittäen. Se oli hieman kiusallista ja koko penkkirivini tuijotti minua. :D Onneksi sen jälkeen lentäminen on ollut lasten leikkiä.

                                                              Airborne with Finnair

Tämän pienen kommelluksen jälkeen laskeuduimme John F. Kennedyn kentälle New Yorkiin. Olin väsynyt, olihan lento ollut aika "kuoppainen". Päästyäni ulos koneesta aloin etsiä yliopistojoukkueen valmentajaani, joka oli luvannut tulla hakemaan minut kentältä. Kun pääsin lentokentän aulaan niin tunnistin valmentajani samantien ja ajattelin "Damn, I made it!". Tästä alkoi kahden tunnin ajomatka kohti Connecticutin osavaltiota ja Hartfordin yliopistoa.

___________________________________________________________


  So now I had dealt with all the formalities, from videos to applying for visas. Having a five year visa in my pocket and the adventures awaiting me on the other side of the globe I was excited! Once, I received a confirmation on being eligible for America and having received a scholarship, I was celebrating, I was so pumped up for it! I remember celebrating like I just scored a goal in the World Cup Final, fist pumping and exclaiming like a little girl! :D I bet the people around me at the time had difficulties keeping their poker faces on. I felt relief as well, months-long process had just ended with a positive note and all I had to do now was to book a flight and get on the plane. At first, my parents were super happy and proud of me but once my departure date came, we were all feeling a little bit plaintive and blue. Of course, because I would be separated from them for a long time, going to the other side of the globe for school and soccer. I was fired up for leaving for America though. But when I was packing up my bags at the front door, it almost made the "grown-up man" shed some tears as can be seen in the picture below. I mean, it was a big step to take, to leave home for a long time for school and soccer. However, it had been my dream to be able to do that.

                                                        Packing up my bags for America


All my friends were excited for me as well. A few of them were sad for not being able to see me as often though. But I comforted them by saying that "I won´t be over there forever" and that " I will be coming back every now and then and we will see each other again". I remember, that the whole family wanted to come with me to Helsinki a couple of days prior to my departure, because they wanted to escort me to the airport and make sure I would be all right. In Helsinki we were enjoying ourselves for a couple of days, shopping, eating and having a good time as a family. During those two days I forgot that I am actually leaving Finland for a long time. I woke up i the hotel room the next day, on the day of my departure, which returned me from the "two day paradise with me family" to the reality. I was leaving for real. In the afternoon my parents drove me to the airport and it was really sad to tell goodbyes to my family members and walk through the sliding door and not being able to see my family for the next 5 months. At the Finnair's check-in stand I pulled myself together and tried to convince myself that this is going to be the best time of my life and I get to see the world. I got throughout the security check without any issues, it wasn't my first time at the airport so I was fine with that. The first hours on the plane went by without any incidents. However, at 5 hours in the "downhill" started, right above the Atlantic Ocean. The aircraft hit the turbulence. It was shaking and rocking from side to side, which made me feel sick and anxious. Luckily, the turbulence calmed down quite soon and after the lunch I felt a little bit better. We had one hour left of flying time, after which we would touch down. But I started to feel nauseous again. I began to think of all the possible thing that would be waiting on me in my destination, such as how am I going to cope in America in general, is the school going to be difficult and stuff like that. I got so nervous that it made me very sick and want to vomit. For the other passengers' fortune I asked for a paper bag from the flight attendant, after getting it in my hand I was already ready to use the bag. I was so extremely nervous and anxious. After using the bag I handed it back over to the flight attendant and thanked her with a ten mile wide smile. She was laughing at me. It was slightly awkward and the whole row of seats were staring at me. :D Thank god flying has been piece of cake ever since.

                                                               Airborne with Finnair


After this awkward incident we landed at the John F. Kennedy airport in New York. I was exhausted, the flight had been a "bumpy" one. After getting out of the plane, I started the search for my coach, who had promised to pick me up from the airport. Once I walked into the lobby, I recognized him and a huge weight got off my shoulders and I thought to myself "Damn, I made it!", which initiated the two hour drive up towards Connecticut and the University of Hartford.

How it all began?

  Niin, siitä on jo kaksi ja puoli vuotta aikaa, kun matkani Suomesta yli Atlantin valtameren kohti "vapaiden maata ja rohkeiden kotia" alkoi. Kun valmistuin lukiosta päätin, että menen koulusta suoraa tietä suorittamaan ihanan ja pakollisen asevelvollisuuden. No, pääsin periaatteessa melkein heti koulun jälkeen armeijaan ja siellä taisteltiin kuusi kuukautta, jonka jälkeen pääsin niin sanotusti takaisin sivilisaation pariin.

 
        Got to have some fun in the military as well

Jo lukion aikana eräs isäni silloinen työntekijä oli ehdotellut minulle mahdollisuutta lähteä ulkomaille yliopistoon ja pelaamaan jalkapalloa. Kiinnostuin ideasta tietenkin välittömästi, olihan tuo äärettömän hyvä idea, että pystyisin yhdistämään opiskelun ja urheilun ja vielä ulkomailla! Aloitin välittömästi prosessin, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti kouluun ja pelaamaan palloa ulkomaille. Isäni kaveri, jonka mainitsin aikaisemmin auttoi minut alkuun ja kertoi mitä minun pitää tehdä päästäkseni alkuun. Otin myös yhteyttä erääseen agencyyn, jolla oli kontakteja ympäri maailmaa. Yhteyden otto tähän agencyyn oli järkevää, koska siitä oli suuri apu. Joten nyt kun oli kontaktit kunnossa niin oli aika aloittaa aikaavievä prosessi.

                                                   The pile of my books for SATs

Ensimmäiseksi, minun piti suorittaa SAT-testi, joka on kielitesti, joka mittaa testintekijän taidot englanninkielessä ja matematiikassa. Muun muassa, jokainen amerikkalainen oppilas tekee saman testin ennen yliopistoon menoa. Opiskelin jo armeija aikana hullunlailla SAT-testiin, koska halusin läpäistä sen ensimmäisellä yrittämällä. Menin Helsinkiin Aalto yliopistoon tekemään kokeen ja sain tarpeeksi hyvät pisteet, joten prosessin ensimmäinen vaihe oli suoritettu. Seuraavaksi, minun piti kuvata itsestäni treeni- ja otteluvideo, jotta mahdolliset kiinnostuneet valmentajat Yhdysvalloissa näkisivät minkäläinen pelaaja olen. Onneks, maajoukkue taustastani oli hyötyä ja vanhat joukkueeni olivat kuvanneet matseja kesällä joten sain heiltä paljon materiaalia otteluvideotani varten. Treenivideon tein itse alusta asti, menimme parhaan kaverini kanssa Urheilukeskuksen tekonurmelle ja teimme vähän maalivahti treenejä ja lopuksi hän laukoi maaliakohti ja minä olin maalissa. Laitan tämän julkaisun loppuun Youtube linkin, josta voitte löytää treenivideoni, jonka alussa esittelen itseni hulvattomalla rallienglannilla. Onneksi, englannin ääntäminen on nykyään kuin toiselta planeetalta. Kun videot olivat valmiina, lähetin ne agencylle, joka auttoi minua ja he lähettivät videot ja SAT-pisteeni kaikille kontakteilleen Yhdysvaltoihin. Kun Amerikan suunnalta lakoi kuulua kiinnostusta, niin agency antoi minun sähköposti osoitteeni valmentajille ja he saivat mahdollisuuden jutella kanssa sähköpostin välityksellä ja yden koulun valmentaja jopa matkusti Poriin katsomaan minua. Pitkien keskustelun jälkeen useat valmentajat tarjosivat stipendiä heidän yliopistoihinsa ja minä valitsin koulun, johon halusin mennä opiskelemaan. Kyllä, kuulostaa helpolta mutta se vei hieman aikaa ja oli hermojaraastavaa. Sitten oli jäljellä enään paperityöt ja viisumien haku, jonka jälkeen olin pitkälti valmis lähtemään. Seuraavassa julkaisussa saatte kuulla miltä tuntui lähteä ensimmäistä kertaa asumaan ulkomaille, kauas kotoa, opiskelemaan ja pelaamaan jalkapalloa. Lisäksi paljastan, että mihin päin Amerikkaa päädyin. Jos kenelläkään sattuu olemaan kysymyksiä omaan kokemukseeni Amerikkaan lähdöstä, koko prosessista tai siellä olemisesta niin vastaan äärimmäisen mielelläni kysymyksiin.

                                      Boys and I, celebrating our high school graduation

Tässä on treeni- ja matsivideoideni osoite: https://www.youtube.com/watch?v=-Sy0sQakEPA



_______________________________________________________________________________

So it's been two and a half years already since my journey from tiny Finland beyond the Atlantic Ocean towards "the land of the free and home of the brave" began. After graduating high school I decided that I'm going to accomplish the lovely and compulsory military service right away. Well, I was accepted into the Finnish military system basically right away after graduating high school, in which I "fought it out" for six months, after which I got to return back into civilization so to speak.

 
         Got to have some fun in the military as well

Already during my high school years one of my father´s employees had suggested an opportunity to go study and play soccer abroad. The idea got my attention right away, because it was extremely great idea that I could combine studying and playing soccer and all this abroad! I initiated the process immediately, so that I could enroll and play soccer abroad. The friend of my dad´s, that I mentioned earlier, showed me the ropes at first and told me what I needed to do to get the process going. I also contacted an agency, that had contacts all over the world. Contacting this agency was very smart and a big help in the process. Now that I had taken care of all the contacts, it was time to begin the time-consuming process of getting myself eligible for the American universities.

                                                   The pile of my books for SATs

 First, I had to take the SAT-test, which is a test that measures one´s skills in English and Math (I'm sure all you English Speakers knew this already haha). It is also a test that every American student has to take in order to enroll in a university. During my time in the military I was already studying for my SATs and cramming up information like crazy, because I wanted to get high enough scores on the first try. I traveled to the capital of Finland Helsinki to the Aalto University, took the test down there and got  good scores. Boom! Step one accomplished! Next, I had to film a training and match video of myself, so that possible potential coaches over in the U.S would see what kind of player I am. Luckily, my background as a Finnish national soccer team player I had a slight advantage over others. In addition, the guys over in my old club team had filmed all the games in the summer so I got great footage from them and put them together into a video. I created the training video all by myself from scratch. We went out to the field with my best friend and did some goalkeeper training and at the end he took some shots on goal for the video. I am going to add a Youtube link in the end of this text, so that people who are interested in seeing me saving some shots and hearing me speak with an "adorable" accent will see what it is all about. Thank god my pronunciation isn't that horrible anymore. Once I had the footage for the video, I put it together and sent it out to the agency that forwarded the videos and my SAT scores to all their contacts in the United States. As the universities started to become interested in my videos, the agency gave my email address to the coaches to that I could be in contact directly to them. After a long negotiations with the coaches, several coaches offered me a scholarship and I just chose a school that I preferred. Yes, sounds effortless but it's not, it took so much time and it was nerve-racking. Lastly, I had to take care of the paper work; applying for visas and accepting the scholarship and all that, after which I was basically good to go. In the next text from me you will be reading about what kind of thought were going on in my head prior to leaving for the U.S to study and play soccer. In addition, I will reveal the location where I ended up going to school and playing soccer. If anyone happens to have any questions feel absolutely free to ask me and I am more than happy to answer them.

                                      Boys and I, celebrating our high school graduation 

Here is the address for my training and match videos: https://www.youtube.com/watch?v=-Sy0sQakEPA

Intro!

  Nyt sitä ollaan täällä! Bloggaamisen jännittävässä maailmassa! Tasan kaksi vuotta sitten hyvä ystäväni kehoitti minua aloittamaan kirjoittamaan blogia. En kuitenkaan samantien luonut blogia, koska olin hyvin skeptinen koko "Kerronpas kaikille itsestäni kaiken" -ajatuksen suhteen. Kaksi ja puoli vuotta se kummitteli ajatuksissani ja nyt vihdoin olen täällä, jakamassa kokemuksiani ja ajatuksiani tähän mennessä vauhdikkaasta elämästäni. Mistä sitten aloittaa kirjoittaminen? Tällä hetkellä elämäni sijoittuu kahdelle eri mantereelle, joten on jopa melko luonnollista aloittaa kertomalla teille kaikille ihan ensimmäisenä siitä miten päädyin elelemään näille kahdelle eri mantereille, kahdessa täysin erilaisessa maassa ja kahdessa täysin erilaisessa kaupungissa. Tulevina päivinä kerron teille lisää miten tämä kaikki sai alkunsa ja eiköhän matkan varrelle myös hieman informaatiota kauempaa historiasta saada mukaan.

_______________________________________________________________________

Here we are! In the exciting world of blogging! Exactly two years ago a good friend of mine urged me to start writing a blog. However, I did not create a blog right away though, because I was very skeptical regarding the whole idea of throwing all my personal information out there for everyone to read. The idea haunted me for two and a half years but I am finally here, sharing experiences and thoughts of my action-packed life. What should I start writing about though? At the moment my life is positioning itself on two different continents, so I thought it would be appropriate and quite natural to start telling all of you about how I ended up living on two different continents, in two completely different countries and in two completely different cities. In the up coming days, I will tell you more about how all this started and I'm sure I will include a little bit information along the way on my life on just one continent as well!